Tuttu reitti kaupalle. Matkaa ehkä puolisentoista kilometriä suuntaansa. Jaksaako sitä kypärää nyt laittaa? Kypärä on hikinen, se painaa, se tuntuu ikävältä otsalla ja sotkee tukan. Mitä jos menisi tuon tutun lyhyen kauppareitin ilman?

Mitä jos menee tuttuun T-risteykseen, johon on alamäki joka suunnalta ja haluaa nauttia vauhdista ja kuumana päivänä kasvoille virtaavasta ilmavirrasta? Mitä jos joku tuleekin vastaan juuri siellä missä olet? Takanasi on toinen pyöräilijä, yrität väistää, vastaantuleva väistää epäonnisesti samoihin suuntiin, kunnes aika loppuu. Näet että nyt muuten rytisee.

BANG!

Verta. Ihan hirveästi verta.

Siis miten sitä voi riittää? Ja ihan pienestä, ehkä ihan vain 2 cm pitkästä, luuhun asti ulottuvasta sormen haavasta? Veri suihkuaa suoraan, kun ottaa nenäliinan pois. Se valuu valtoimenaan tai ryöpsäyttää suoraan eteenpäin. Verta tulee myös kämmenestä, toisen käden rystysistä ja polvesta.

Sormen veri sotkee pyörän. Laukun. Nenäliinan toisensa jälkeen millä sitä yritetään tyrehdyttää. Sitä vain tulee ja tulee. Asfaltilla on pieniä verilammikoita. Niinkin mitättömästä kuin sormen haavasta! Mitä jos se olisi osunut päähän? Silloin tilanne olisi ollut ihan muuta kuin surkuhupaisa. Nyt me painoimme ja painoimme haavaa uusilla ja uusilla nenäliinoilla, kunnes lopulta verenvuoto tyrehtyi.

Itse hätäännyin, ettei päälleni rojahtaneelle nuorukaiselle käynyt mitään? Ei käynyt! Hän oli täysin kunnossa. Sille ohittamalleni pyöräilijälle ilmoitin superpirteästi olevani täysin kunnossa! Hän sentään pysähtyi katsomaan ja auttamaan. Kiitos hänelle. Mutta ei hätää! Vähän kompuroin pyörällä! Olen täysin kunnossa! …Vai olinko?

Pyörästä vääntyi täysin eturengas. Jarrut olivat vinossa. Ketjut pudonneet paikoiltaan ja lukuisia pienempiä lohkeamia osissa siellä ja täällä. Nolona raahasin ajokelvottomaksi rikkoutuneen pyörän takaisin kotiin sen puolitoista kilometriä ja ihmettelin, miksi vasen käsivarsi nyt niin kipuili?

Seuraavat kaksi tuntia käytin kättä lähes normaalisti.

Tuttu lääkärikandi naapuristosta tuli kotiin. Silmät teevateina ja adrenaliini hiustenpäissä asti hyökkäsin hänen kotiovelleen.

”Haluatko harjoitella mikä tässä käsivarressa voisi olla? On kovin turvonnut ja kipu alkoi pahentua paljon hetki sitten. Jos haluat vaikka väännellä sitä? Katso! Sormet ovat turvoksissa ja hauskasti kipu säkenöi outoihin paikkoihin! Tämä mustelma vain leviää täällä!”

Hän ei todella halunnut kokeilla. Käsivarsi sinersi, oli turvonnut, jähmeä ja osin liikkumaton. Olin tuolloin jo varannut terveyskeskukseen ajan.

Terveyskeskuksessa olin ensin sairaanhoitajalla. Sitten lääkärillä. Sitten röntgenissä. Uudestaan terveysasemalla, mistä kerrottiin lääkärin sitten soittavan.

Lääkäri soitti. Radius, eli värttinäluun murtuma. Melko varmasti röntgenkuvien mukaan, vaikkakin odottelemme edelleen radiologin lausuntoa. Olin koko päivän touhunnut täysin normaalisti kipushokissa mitä ilmeisimmin murtuneen käsivarren kanssa. Käsivarren lihakset tärisivät kivusta, kun sitä yritti nostaa tai taivuttaa. Itse en ennen iltapäivää juuri tuntenut kipua, mutta kroppani tunsi ja reagoi siihen.

Onneksi oli kypärä. Onneksi se on kyynärpää, ei pää. Kipsi on tarvittaessa kuusi viikkoa, mutta pään alueen vammoja ei kukaan tiedä varmaksi.

Se tie voi olla tuttu. Se voi olla varma. Se voi olla lyhyt. Se on niin nähty. Se voi olla, kaikki, hetkessä ohi. Käyttäkää kypärää. ❤