Väkivalta ei tietenkään ikinä ole hauskaa tai huvittavaa. Ei edes sen uhka. Tämä tapaus on kuitenkin alkujärkytyksen jälkeen alkanut naurattaa. Tapahtumahetkellä olin silti kauhuissani, että lapseni edes arveli minun pieksevän häntä. Kepakolla.

Meillä on pieni ja sievä takapiha. Ei suuren suuri, mutta juuri riittävä kolmen lapsen pieniin leikkeihin. Pihaleluja on kertynyt useampi laatikollinen ja leikkien jälkeen niitä löytyy ympäri tannerta. Näitä olen parisen vuotta keräillyt enimmäkseen itse. Tänä kesänä aloin toden teolla vaatia lapsia osallistumaan leikkien päätyttyä siivoustalkoisiin. Välillä se onnistuu leikin varjolla, toisinaan ei sitten millään.

Olin juuri siivonnut (jälleen) suurimman osan ja houkutellut esikoista tekemään osansa. Pyytänyt, komentanut ja houkutellut.

– Siivoaisitko ajoneuvot? Ryhmä Hau, erikoistehtävä!

– En jaksa.

Siivoan ajoneuvot, koska en jaksaisi tapella aiheesta.

– Voisit siivota edes hiekkalelut.

– Ehei.

Siivoan hiekkalelut hampaita kiristellen edellä mainitusta syystä.

– No ainakin potkupyörät, sinä ne tänne raahasitkin. Kyllä sä viitsit viedä ne takaisinkin!

– No enpä viitsi!

Tässä vaiheessa pinna alkoi kiristyä. Eikä vähiten nenäkkäisiin vastauksiin. Keräsin tavaroita paikoilleen ja ripitin kiukkuisesti, että kyllä pitää osallistua. Jos jaksaa sotkea, jaksaa myös siivota.

– Purkkikengät! Nyt heti!

– A-aa! Enpä en!

Tässä vaiheessa jo korotin ääntäni. Esikoinen kiipeili ja keinui pihakalusteissa katsellen uhmakkaasti takaisin.

– Kyllä pitää auttaa! Olet iso tyttö, nyt siivoat kyllä jotain! Mä en katsele enää yhtään tuota lorvimista! Ala siivota! huusin.

Esikoinen puisteli itsepäisesti päätään, huusi ”Äääää!” ja tuijotti vihaisesti kulmat kurtussa takaisin. Minä latelin kiukkuisesti ukaaseja, miten lelut korjataan lopullisesti pois eikä enää leikitä takapihalla tasan MITÄÄN.

Juuri kun kuvittelin kaiken tulleen siivotuksi, niin eikö alas rinteeseen ollut heitetty pihakenkä.

– Tuon voisit ainakin hakea! Sinulla on siihen sopivat kengät jalassa!

– EN!

– Kyllä haet! Äiti on siivonnut täällä teidän kaiken muun sotkun!

– EN HAEEEEEE!

– Kyllä HAEEEEET!

– ÄÄÄÄÄääääärrrgghhh! esikoinen kirkui.

Vihaisena marssin terassille hakemaan harjan, aikomuksena kalastaa sen päähän kenkä. Esikoinen kauhistui, kun tempaisin harjanvarren ja lähestyin hänen mielestään ilmeisesti häntä.

– Hyvä on, HYVÄ ON! Kunhan et lyö! hän parahti.

Voi herramunjee. Meillä ei todellakaan ole koskaan lapsia fyysisesti koskaan kuritettu tai sillä edes uhkailtu. Tilanne oli niin absurdi ja säikäyttävä, että lopulta hain itse kengän. Ilman harjanvartta. Selitin, ettei ikinä tarvitse pelätä, että äiti tai isä lyö vaikka olisivatkin kiukkuisia. Enkä vieläkään tajua, mistä lapselle tuli edes mieleen minun alkavan pieksää häntä harjanvarrella!

Onko teillä lapset kiljaisseet vastaavaa? Mikä parasta, jos ulkopuolinen on ollut kuulemassa? Tuolla hetkellä olisin voinut vannoa, että naapureiden korvat liimautuivat oviin ja ikkunoihin kuulostelemaan miten vimmatussa meillä lapsia oikein kasvatetaan?