Pari lämmintä kesää ovat tehneet sen, että etenkään keskimmäisellä eivät vaatteet tahdo pysyä päällä. Päästän lapset takapihalle ja riippumatta siitä, onko käytössä kahluuallas vai ei, sieltä löytyy hetken kuluttua vain vaatemyttyjä ja nakupyllyjä. Omalla, kohtalaisen suojaisalla pihalla tämä onneksi ei juurikaan haittaa, mutta kun siirrytään julkisille paikoille, vaatteiden olisi suotavaa säilyä yllä.

Menimmepä ostoskeskukseen ja jäätiin hetkeksi leikkipaikalle. Lapset riemuitsivat ja villitsivät toisiaan, kunnes  kuopukselle iski maitonälkä. Imetin hetken pikkuista ja aloin ihmetellä, että eipä näy keskimmäistä ei. Kysyin esikoiselta mihin tämä meni?

– No juoksi tuonne liikkeeseen.

Aloin jotenkin aavistaa pahinta ja kiiruhdin perään.

Siellä keskimmäinen oli.

Täysin tyrmistyneen ja järkyttyneen näköisen myyjän edessä.

Housut kintuissa ja kintut harallaan, minun kolmivuotiaani otti ja piti oikein ylpeästi kikkeliliven hervottomasti kikattaen.

Ai että hävetti. Toruin, nostin housut ylös enkä kehdannut edes vilkaista myyjään. Olin itsekin niin häkeltynyt, etten älynnyt edes pyytää anteeksi käytöstä, vaan lähinnä ajatus oli livetä liikkeestä niin liukkaasti kuin mahdollista. Enkä kehdannut jälkikäteenkään mennä pahoittelemaan tapahtunutta. Hyi hyi minua.

Vaikka kyse oli kolmivuotiaan viattomuudesta, juttelimme oikein hartaasti, miksi julkisilla paikoilla pöksyt pidetään ylhäällä ja pippeli piilossa. Onneksi tapahtunut on jäänyt, ainakin toistaiseksi, ainoaksi.

Sen sijaan kotona nuo rakastavat juosta nakusina. Kaitpa heillä viimein ryysyt pysyvät päällä pakkasten saavuttua. Luulisi ainakin alkavan hiljalleen viluttaa.