Viikko sitten lauantaina tein jotain, mitä en ole tehnyt liki kolmeen vuoteen. Kävin treffeillä aviomieheni kanssa! Kahdestaan! Enkä vain syömässä perheen kesken Ikean lihapullia. Halusin olla parhaimmillani joten aloitin valmistautumisen jo edellisenä iltana. Tein myös jotain, mitä en ole tehnyt yli kuuteen vuoteen: perusteellisen söpöstäytymiskavalkadin.

Tein pedikyyrin.

Hoidin manikyyrin.

Kuorin kropasta suihkussa kuolleet ihosolukot, – ja ajoin säärikarvat! (Ehkä ekaa kertaa pariin vuoteen…)

Kuorin hellästi kasvot ja laitoin kosteuttavan naamion.

Lopputulos? Kroppa vihastui ja kosti. Leukaani ilmestyi ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen häijy ja jättimäinen finni! Nyt. Siis juuri nyt, kun halusin olla kaikkein parhaimmillani.

Paniikissa etsin neuvoja someryhmistä mitä tehdä. Tietenkään mies ei olisi välittänyt, tuskin huomannut. Mutta minua tuo inha näppy häiritsi hermoromahdukseen asti. Kokeilin saamiani vinkkejä ja ramppasin viiden minuutin välein peilin edessä katsomassa, olisiko paukama kadonnut. Ei ollut. Lopulta länttäsin yöksi päälle kerroksen hammastahnaa ja ninjailin seinänvieriä sänkyyn ennen kuin mies ehti nähdä vilaustakaan ilman meikkiä.

Katosiko finni? No ei tietenkään. Siinä se möllötti vahingoniloisena edelleen aamulla. Mutta oli se sentään hieman pienentynyt. Juuri sen verran, että sain piilotettua sen meikkipuikon alle ja huulipuna hoiti huomion pois näppylästä.

Entä treffit? Ne onnistuivat suorastaan ällösöpösti. Oli ihana muistaa, miksi aikoinaan rakastuin mieheeni ja miksi rakkaus ei ole ruuhkavuosiinkaan kadonnut. Rehellisyyden nimissä: se uhkasi unohtua arjen alle, mikä oli yksi tärkeimpiä syitä saada toinen ihan itselleen. Ja kokonaista KOLME TUNTIA minun mieheni oli minun, ja vain minun!

p.s. Finni ei vieläkään luovuta. Siinä se vieläkin sinnittelee leuassa. Muisto joka kestää.