Kuopuksen ollessa kipeä pyysin anoppia auttamaan hakemalla lapset kerhosta. Olin jo aiemmin keskellä sairastupaa ja tylsiä kotipäiviä luvannut elokuvan heti kotiin tultua. Tietenkään malttamaton esikoinen ei olisi jaksanut odottaa, kun vaihdoimme eteisessä muutaman sanan anopin kanssa. Keskeytyksiä tuli jatkuvasti.

”Äiti! Milloin me katsotaan se elokuva?”

Kohta.

”Äiti, tule jo!”

Ihan pian.

”Äiti minä haluan sen elokuvan!”

Odota nyt hetki.

”Äitiiiii, en minä jaksa odottaa!”

Kyllä jaksat! Äiti juttelee nyt mummon kanssa.

”Äiti, sano nyt mikä elokuva se on?”

Katsotaan kohta.

Omatoiminen esikoinen tietää missä lasten elokuvia säilytetään. Samoissa kansioissa, missä myös aikuisten kevyttä hömppää. Hetken päästä esikoinen ojentaa ylpeänä minulle ja mummolle löytämäänsä leffaa.

”Äiti. Onko se tämä elokuva?”

Ajatus yksi: Tuo leffa salamana hemmettiin lapsen ja anopin edestä.

Ajatus kaksi: Miten hitossa meillä on tuollainen leffa?

Ajatus kolme: Näkiköhän anoppi?

Paaaaljon myöhemmin ajatus neljä: Ai niin hitto, sehän on komedia.

Ei. Meillä ei ole ”aikuisten viihde-elokuvia” lasten ulottuvilla. Hetken tosin mietin, että onko mies ostellut vähän eksoottisempaa elokuvaviihdettä ja mitä sellainen tekisi lasten ulottuvilla?!

p.s. Jos oikein muistan, leffa on ihan hauska.