Joskus elämä muuttuu odottamattomasti ja peruuttamattomasti. Usein se vaikuttaa myös lähiomaisten arkeen. Tulee soittoja eri puolille, asioiden hoitamista, edunvalvonnan selvittämistä, huoli taloudellisesta tilanteesta ja selvitykset mitä tukia voi saada ja miten. Kuinka selvitään sairaalalaskuista, miten pidetään huoli omaisuudesta. On ensi alkuun huolta ja levottomuutta selviytymisestä, sitten toipumisesta. Äkkiä muutama ihminen hoitaa yhden ihmisen koko sairaalan ulkopuolista elämää parhaansa mukaan.

Eikä elämä kysele, että onko tässä tarpeeksi uutta tekemistä ja annetaanko vaikkapa tietokoneen hajoamisen odottaa parempaa hetkeä? Ei. Seuraavat itkut ja valvotut yöt tulivat siitä kauhistuttavasta hetkestä, että backup ei ollut toiminut ja kaikki, KAIKKI mm. kuopuksen kuvat vastasyntyneestä nyytistä koneen hajoamisen päivään olivat kadonneet. Keskimmäisen kuvat. Lähes kaikki esikoisen kuvat kaksivuotiaasta eteenpäin. Ne kuvat, joissa omainen oli vielä ihan omana itsenään ja kunnossa pienten kanssa. Kaikki poissa.

Kaikki kirjoitukseni.

Runot.

Muistiinpanot.

Artikkelit. Kirjoitukset, joita olin tehnyt sekä kyyneleitä nieleskellen että hymyillen.

Poissa.

Tein itse koko joulukuun töitä. Hoidin omaisen asioita. Kävin kahdesti viikossa sairaalassa. Silitin kättä ja kerroin kuulumisia. Pyöritin perhearkea ja valmistelin joulua.

Iltaisin ja töissä tauoilla itkeskelin menneitä muistoja.

Puolisoni, rakastettuni, ihana kumppanini, onnistui kuin onnistuikin lopulta pelastamaan kovalevyltä lähes kaiken. Vahingosta viisastuneena kuvat ovat nyt muistitikulla, pilvessä ja pian ne rakkaimmat myös paperikuvina.

Toipuminen sairaalassa alkoi hiljalleen. Opetellaan uudestaan syömään. Käyttämään vartaloa, raajoja ja sormia. Puhumaan.

Tuli joululahjaksi uusi kone. Kesti hetken oppia käyttämään uutta konetta ja lopulta asensimme vanhat, tutut ohjelmistot, koska aika ei kerta kaikkiaan riitä uusien opetteluun.

Nyt henkireikäni ja rakkauteni kirjoittamiseen antaa arkeen jälleen hengähdystauon. Pian selviää myös omaisen jatko. On huonoja, mutta myös hyviä vaihtoehtoja. Odotan jännityksellä onko edessä toivottomuutta ja epäinhimillisiä päätöksiä vai paras mahdollinen lopputulos ja ihmisen arvoinen elämä loppuelämän ajaksi. Sekä toipuminen on vielä kesken. Kaikkihan on mahdollista! Huoli tulevasta on edelleen läsnä, mutta niin on myös kovin erilaisia tulevaisuudensuunnitelmia ja toiveita, mitä en aiemmin ole ajatellut.